3 Pelko kotieläintuotannossa
3.1 Pelkoa aiheuttavat ärsykkeet ja pelkoreaktio
Eläinten käsittelyyn liittyvien ongelmien ja haittavaikutusten taustalla on yleensä pelko. Pelon välttäminen on eläinten hoitajille suuri haaste (Grandin 1998, Gonyou 1997). Pelko on myös erittäin merkittävä sekoittava tekijä tutkittaessa eläinten stressin määrää erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Pelon määrää vakiotilanteessa on erittäin vaikea ennustaa, sillä pelko riippuu siitä miten eläin kokee tilanteen. Siihen vaikuttavat myös genetiikka ja aikaisemmat kokemukset samankaltaisista tilanteista (Grandin 1997b).
Pelon tarkoituksena on suojata yksilöä haitallisilta tai vaarallisilta tapahtumilta. Pelko aiheuttaa pysyviä muistikuvia, joiden tarkoituksena on henkiinjäämisen turvaaminen ( Toates 1980, Jones 1987). Pelon aiheuttaa vaaran uhasta kertova ärsyke, joka on joko synnynnäinen tai opittu. Tunteen esiintymisherkkyyteen vaikuttavat perintötekijät ja yksilön aikaisemmat kokemukset (Grandin 1998).
Kotieläinten käsittelyyn liittyy ihmiskontakti, uutuus, eristys, kiinnipito ja myös kipua. Kaikki tekijät saattavat aiheuttaa eläimessä voimakasta pelkoa ja stressiä. Oikein tehtynä useimmat toimenpiteet voidaan suorittaa niin, että ne ovat eläimillä neutraaleja tai jopa positiivisia kokemuksia. Ihmisen toiminta ratkaisee hyvin pitkälle sen, miten paljon kotieläin kokee pelkoa ja stressiä (Lawrence 1991).
Webster (1994) listaa pelkoa aiheuttavat ärsykkeet seuraavasti:
Uutuus
Uutuus ei aiheuta vastasyntyneessä nisäkkäässä pelkoa, vaan voimakasta uteliaisuutta. Nuori eläin tutkii ympäristöään aktiivisesti. Uteliaisuus vähenee iän myötä ja uutuus aiheuttaa yhä enemmän pelkoa. Uutuuteen tottuminen on hankalaa eläimen aikuistuttua, sillä ensimmäinen reaktio on pelko. Uutuuden aiheuttamaa pelkoa voidaan vähentää tuomalla tilanteeseen eläimelle tuttuja asioita.
Synnynnäiset pelot
Tietyt pelot ovat synnynnäisiä ja geneettisesti määräytyviä. Ne ovat yleensä lajikohtaisia, mutta myös yksilövaihtelua esiintyy. Synnynnäiset pelot tulevat usein esille vasta nuoruusiän kuluessa tai sen jälkeen. Saaliseläimillä on ilmeisesti synnynnäistä pelkoa tärkeimpiä saalistajiaan kohtaan. Ihminen kuuluu kotieläinten saalistajiin.
Ryhmästä eristäminen aiheuttaa laumaeläimille voimakkaan stressireaktion, johon ainakin lampaalla kuuluu pelon tunne (Lawrence & Wood-Gush 1988).
Opitut pelot
Huono kokemus jostakin tilanteesta, paikasta tai esineestä laukaisee pelkoreaktion seuraavan kerran kun yksilö kohtaa saman ärsykkeen.
Lajitovereiden pelkoreaktiot
Nuoret eläimet oppivat tehokkaasti matkimalla. Yksilö oppii lajitovereiden pelkoreaktiosta pelkäämään potentiaalisesti vaarallista tekijää. Reaktio on todennäköisesti synnynnäinen, ja se perustuu lajityypillisten viestien tulkintaan.
Pelko saattaa aiheuttaa hajuaistin kautta havaittavien feromonien eritystä. Jos rotta ei kuole heti jäädessään loukkuun, vaan rimpuilee paniikin vallassa, seuraava yksilö pelkää loukkua. Jos rotta kuolee heti samaa loukkua voidaan käyttää heti uudelleen (Eibl-Eibesfeldt 1970).
Vieville-Thomasin ja Signoretin kokeessa (1992) stressatun ensikon virtsa piti muut siat poissa ruokintapaikalta. Pelosta kertovan yhdisteen eritys virtsaan alkoi ilmeisesti 10-15 minuutin kuluttua pelkoreaktion alkamisesta. Grandin (1993b) havaitsi merkkejä feromoneista nautateurastamolla: eläimet eivät pelänneet suurtakaan verimäärää pakkopilttuussa, mutta jos pilttuussa oleva eläin joutui usean minuutin ajaksi paniikin valtaan muut pelkäsivät paikkaa sen jälkeen.
3.2 Kipu ja pelko
Pelon ja kivun yhteyttä on perinteisesti pidetty hyvin suoraviivaisena. Nykytietämyksen mukaan kipu ei kuitenkaan automaattisesti aiheuta pelkoa. Kipu- ja pelkokeskukset ovat erillään aivoissa. Pelon kehittyminen saattaa vaatia oppimista. Gray (1987) esitti, että kiputuntemus ei itsessään aiheuta pelkoa, vaan vaaditaan ärsyke johon eläin on aikaisemmin kytkenyt kipua. Pelko saattaa heikentää kipureaktiota.
3.3 Kotieläinten ihmiseen kohdistuva pelko
Kotieläimillä on Grayn (1987) mukaan voimakas geneettisesti määräytyvä pelko saalistajia kohtaan. Ominaisuus on tehnyt yksilöstä selviytyjän, ja pelokkuus on siten sukupolvien vaihtuessa vahvistunut.
Kotieläimillä esiintyy yllättävän paljon ihmisiin kohdistuvaa pelkoa, vaikka lajien kesyyntyminen onkin vähentänyt sitä huomattavasti. Kotieläimet näkevät ilmeisesti myös ihmisen saalistajana (Lawrence 1991).
3.4 Pelkomuisto
Pelkotuntemukset sijaitsevat aivojen limbisessä järjestelmässä amygdala-tumakkeessa. Samaan paikkaan tallentuvat pelkoihin liittyvät opitut yhteydet (Rogan & LeDoux 1996). Kaikki selkärankaiset oppivat välttämään pelon aiheuttajaa (LeDoux 1994).
Raju pelästyminen jättää aivoihin pysyvän jäljen. Saman ärsykkeen toistuessa pelkoreaktio laukeaa refleksinomaisesti. Eläin pelästyy ja pakenee vaaraa sitä aluksi edes tiedostamatta (LeDoux 1992). Pysyvän pelkomuiston poistaminen on erittäin vaikeaa, sillä se vaatii hermoradan aktiivista muuttamista oppimisprosessin kautta. Pelkoreaktiota voidaan lieventää oppimalla, mutta se ei milloinkaan täysin katoa (LeDoux 1994).
Elimistö tottuu pelkoon, ja saman ärsykkeen aiheuttama reaktio lievenee toistuessaan. Pelkoreaktio saattaa kuitenkin voimistua jos eläin ei pysty reagoimaan tunteen vaatimalla tavalla: pelon kohde ei poistu, eläin ei pysty toimimaan ahtauden tai sopimattomien rakenteiden vuoksi eikä tiedä miten pitäisi toimia (Webster 1994).
Eläin muistaa myös pelottavassa tilanteessa tekemänsä toimenpiteet ja niiden tehon. Jos toiminta on ollut tuloksellista - eläin on päässyt pakoon tai pelottava tekijä on muulla tavoin poistunut - saman ärsykkeen aiheuttama pelko on seuraavalla kerralla lievempää (Webster 1994).
Kotieläinten käsittelyssä on vältettävä pelkomuistojen muodostumista. Ensimmäinen kokemus uudesta tilanteesta, ihmisestä, paikasta, välineestä jne. on tehtävä mahdollisimman positiiviseksi. Jos eläin pelästyy uudessa paikassa se saattaa kieltäytyä menemästä samaan paikkaan uudelleen. Pelkomuisto voi liittyä myös tiettyyn ihmiseen, vaatteeseen, välineeseen, tilanteeseen tai jopa hajuun tai ääneen (Grandin 1998). Pelästymisen ehkäisemiseksi lievemmät toimenpiteet tulisi aina tehdä ensin (Hutson 1993, Dantzer & Mormede 1983).
3.5 Pelko ja stressi
3.5.1 Pelko on stressitekijä
Pelko ja stressi ovat osittain päällekkäisiä käsitteitä. Pelko on tunnetila joka aiheuttaa muutoksia käyttäytymiseen ja fysiologisiaan. Stressi on autonomisen hermoston ja kehon endokriinisen järjestelmän reaktio suureen määrään erilaisia ärsykkeitä, joista pelko on vain yksi (Lawrence 1991).
Pelko on erittäin voimakas stressitekijä. Käsittelyn ja toimenpiteiden eläimille aiheuttama stressi johtuu pääasiassa pelkoreaktiosta, jos toimenpiteisiin ei sisälly kipua. Boandlen kokeessa (Boandle ym. 1989) kiinniotto stressasi sellaisia vasikoita vähemmän, jotka olivat etukäteen tottuneet ihmiseen. Layn tutkimusryhmän kokeissa (1992a, 1992b) uutuuden aiheuttama pelko stressasi nautoja enemmän kuin kivulias polttomerkintä.
Pelko ja stressi ovat akuuteissa ja usein myös pitkäaikaisemmissa tilanteissa fysiologisesti hyvin samankaltaisia (Hemsworth ym. 1986b). Ärsykkeen kroonistuessa pelko- ja stressireaktiot saattavat kuitenkin eriytyä: häkkiin suljetut emakot osoittivat Odbergin kokeessa (1978) aluksi sekä stressiä että pelkoa. Tilanteen pitkittyessä pelko poistui, mutta emakoilla oli voimakkaita stressin oireita stereotypioiden muodossa.
3.5.2 Akuutti ja krooninen stressireaktio
Äkillisessä, akuutissa stressireaktiossa sympaattinen hermosto aktivoi lisämunuaisen ytimen. Vereen erittyy adrenanliinia ja noradreanliinia, joiden vaikutuksesta syke ja verenpaine nousevat. Verta siirtyy sisäelimistä lihaksiin ja maksa purkaa energiavarastojaan sillä seurauksella, että veren sokeripitoisuus nousee. Vereen vapautuvat endorfiinint estävät välitöntä kivun tunnetta. Keho on valmistautunut rajuun toimintaan, pakoon tai taisteluun (Lawrence 1991).
Krooninen stressi aktivoi hypotalamuksen, hypofyysin ja lisämunuaiskuoren muodostaman akselin. Veren kortisolipitoisuus nousee, glukoneogeneesi aktiovituu ja glukoosia varastoidaan tehokkaasti maksaan (Lawrence 1991).
Lyhytaikainen pelko tai stressi suojelee eläimen terveyttä ja edistää oppimista. Tuotantotilat estävät kuitenkin usein kotieläimen pelkokäyttäytymisen toteuttamista, mikä altistaa loukkaantumisille ja krooniselle stressille.
Kroonista pelkoa tai stressiä pidetään kärsimyksen muotona, johon liittyy lukuisia haittavaikutuksia: käyttäytymismuutokset, heikentynyt kyky sopeutua ympäristönmuutoksiin, ongelmat eläinten käsittelyssä, viivästynyt sukukypsyys, heikentynyt tuotos (hedelmällisyys, kasvu, rehunhyötysuhde), heikentynyt immuniteetti, lisääntynyt sairastuvuus ja kuolleisuus, ruhon laadun heikkeneminen ja teurashylkäykset (yhteenveto Webster 1994). Pelko voi myös heikentää hyvinvointia siten, että kortisoli häiritsee proteiinisynteesiä ja immuunijärjestelmiä ( Hemsworth & Barnett 1987).
Jatkuva pelko aiheuttaa eläimessä kroonisen stressireaktion, joka saattaa muuttua ns. opitun avuttomuuden tilaksi. Opittu avuttomuus muistuttaa ihmisen kroonista masennusta. Oireet ovat ruokahalun ja ruumiinkunnon heikkeneminen, ympäristöön kohdistuvan mielenkiinnon ja ympäristökontrollin menettäminen (Hemsworth & Barnett 1987).
3.6 Pelokkuus ja temperamentti
3.6.1 pelokkuus ja temperamentti
Pelokkuus on yksilön fysiologinen perusominaisuus, taipumus kokea ja reagoida samalla tavalla erilaisiin vaaralliseksi koettuihin ärsykkeisiin. Pelokkuus on tärkeä osa temperamenttia, ja sillä on erittäin suuri merkitys eläinten käyttäytymiseen ja niiden käsittelyyn. Voimakas pelokkuus saa eläimen reagoimaan rajusti pelottavissa tilanteissa. Temperamentti määrää osaltaan eläimen reaktioita käsittelytilanteessa. Pelkoreaktioita voidaan käyttää ennustettaessa yksilön kykyä sopeutua pito-olosuhteisiin ja menestyä tuotantoeläimenä (Boissy 1995 ja 1998, Boissy & Boissou 1995).
Hevosella temperamentti merkitsee ennen kaikkea käsiteltävyyttä, joka kuuluu käyttöhevosen tärkeimpiin ominaisuuksiin. Liiallinen pelokkuus aiheuttaa ongelmia ja vaarantilanteita (Lansade 2004).
Temperamenttiin vaikuttavat perintötekijät, yksilön aikaisemmat kokemukset ja ympäristö (Grandin 1998). Temperamentti on ainakin naudoilla voimakkaasti periytyvä. Periytyvyys on arvioitu välille 0.40-0.45 (O´Blesness 1960, Dickson ym. 1970, Sato 1981). Säyseyden periytyvyys oli LeNeindren tutkimusryhmän (1995) naudoilla tehdyssä tutkimuksessa 0.22. Pelokkuus näyttäisi olevan perinnöllistä myös hevosilla (Wolff 1997).
Tietyt erityisen rasvattomiksi jalostetut nauta- ja sikalinjat reagoivat uusiin tilanteisiin erityisen voimakkaasti. Vähärasvaisten eläinten joukossa siro, pitkäraajainen rakenne on yhteydessä erityiseen hermostuneisuuteen (Holmes ym. 1972, Grandin ym. 1998).
Geenien vaikutusta temperamenttiin ei täysin ymmärretä. Belyaevin kokeessa (1979) jalostettiin kettuja valiten mahdollisimman rauhallisen luonteen ja hyvän käsiteltävyyden omaavia eläimiä kahdenkymmenen vuoden ajan. Tulokset olivat yllättäviä. Ketut muuttuivat yhä rauhallisemmiksi. Turkin väri muuttui harmaasta mustavalkoiseksi. Valinnan jatkuessa emot alkoivat syödä poikasiaan ja ketuilla esiintyi erilaisia epilepsian tyyppisiä neurologisia ongelmia.
Vuohilla on osoitettu kasvatusympäristön aiheuttavan pitkäaikaisia eroja temperamentissa: ihmisen kasvattamat kilit reagoivat vähemmän ympäristön muutoksiin kuin emon kasvattamat (Lyons 87). Ympäristön vaikutuksista on saatu todisteita erityisesti sialla. Grandinin tutkimusryhmän kokeessa (1987) porsaat, joilla oli mahdollisuus pureskeluun olivat koetilanteissa kontrollieläimiä rauhallisempia.
Säyseyden taustatekijöitä tutkittaessa Limousin-hiehoilla havaittiin seuraavien tekijöiden vaikuttavan: käsittelykokeen suorittaja, syntymäjakso, pito-olosuhteet ja isä. Ympärivuotinen sisäkasvatus lisäsi säyseyttä erityisen tehokkaasti verrattuna ainakin osittain ulkona pidettyihin eläimiin (LeNeindre 1995).
3.6.2 Temperamentin yksilölliset erot
Temperamentin, käyttäytymisen ja fysiologian erot yksilöiden välillä ovat suuret. Yksilöominaisuudet tulisi huomioida paremmin eläimiä käsiteltäessä. Ominaisuuksilla saattaa olla vaikutuksia yksilöiden sopeutumisstrategioihin ja pärjäämiseen stressitilanteessa, kuten teurastuksen yhteydessä.
Yksilöeroja on tutkittu parhaiten sialla, jolla voidaan esimerkiksi erottaa aktiivisesti ja passiivisesti erilaisiin ei-sosiaalisiin ärsykkeisiin reagoivat yksilöt (Lawrence ym.1991, Mendl ym.1992, Hessing ym. 1994).
Urokset näyttäisivät olevan pelokkaampi ja helpommin stressaantuva sukupuoli (Jones 1987). Pelokkuuden vähentämiseksi tehty valinta lisää urosrotilla feminiinisiä ominaisuuksia, ja pelokkuuden lisääminen korostaa vastaavasti maskuliinisuutta. Sukupuolihormonit eivät ole ilmiön taustalla (Gray 1987).
Pelokkuus muuttuu jonkin verran yksilön elämän aikana, erityisesti nuoruudessa. Aikaisemmat kokemukset ovat ratkaisevia. Voi olla, että pelokkuuden vähentäminen vaatii tottumista tiettyyn ärsykkeeseen tiettynä herkkänä aikana eläimen kehityksessä. Voi myös olla, että tottumiseen vaaditaan pidempi jakso (Lawrence 1991).
3.6.3 Pelon, pelokkuuden ja temperamentin mittaaminen
Pelokkuutta tai varsinaista pelkoa ei voida mitata suoraan edes ihmisellä, vaan on arvioitava siitä kertovaa käyttäytymistä ja tiettyjä fysiologisia parametreja. Käyttäytymistutkimusta helpottaa se, että pelko ohittaa eläimen kaikki muut tunteet ja tarpeet.
Paikallaan olevan tai lähestyvän ihmisen väistöreaktiota pidetään käyttökelpoisena pelon mittarina (Hemsworth & Barnett 1987, Jones 1987, Hemsworth ym. 1993, LeDoux 1994). Tavallisin käyttäytymistesti on ns. lähestymistesti, jossa esim. sialla huomioidaan liikkumatta seisovan ihmisen koskettamiseen menevä aika.
Lähestymistestin tulkinta ei ole yksiselitteistä, ja sen takia tutkimuksiin liitetään yhä enemmän fysiologisia mittareita (Hemsworth ym 1981, Jones 1987, Grandin 1997b). Stressistä kertovia fysiologisia mittareita ovat kortisoli, katekolamiinit, beta-endorfiini, sydämen syke ja sykkeen vaihtelu sekä sioilla lisäksi kreatiinifosfokinaasi ja laktaatti (Warriss ym. 1994).
Nautojen temperamentin luokittelu perustuu käyttäytymishavaintoihin. Tutkimuksissa on mitattu pakoetäisyyksiä ja seurattu lihanautojen käyttäytymistä pakkopilttuussa ja amerikkalaisten karjamarkkinoiden esittelyareenoilla.
Pakkopilttuutesti mittaa todennäköisesti pääasiassa eläimen synnynnäistä reaktiviteettia, sillä pilttuuseen pakottaminen on äkillinen epämiellyttävä tapahtuma (Fordyce ym 1988, Grandin 1992, Hearnshaw ym 1984 ja 1979). Pakoetäisyyttä mitattaessa eläin toimii vapaaehtoisesti, ja sen tuloksiin vaikuttaa oppiminen genetiikkaa enemmän (Grandin 1998). Eläimen reaktiot uudessa, äkillisessä tilanteessa ovat ehkä paras temperamentin mittari (Lanier ym. 2000).
Linnuilla tehtyjen tutkimusten mukaan pakoetäisyyteen vaikuttanee pelokkuuden lisäksi myös eläimen tarve hakeutua sosiaaliseen ryhmään. Tarve on geneettisesti määräytyvä, ja sen voimakkuus vaihtelee myös lajin ja rodun sisällä (Jones 1987). Japaninviiriäisellä pelko ja sosiaaliseen ryhmään hakeutumisen tarve ovat eri geeniryhmien säätelemiä (Faure 1998).
USA:ssa on havaittu erirotuisten lihanautojen otsan karvapyörteen paikan olevan yhteydessä temperamenttiin. Eläimet, joiden pyörre oli silmien yläpuolella, käyttäytyivät uudessa ympäristössä hermostuneemmin kuin eläimet, joiden pyörre oli silmien välissä tai alempana (Lanier 2001). Grandin (1995) epäilee yhteyden pätevän vain vähäisten ihmiskokemusten omaaviin, puolivilleihin eläimiin.
3.6.4 Uutuuden paradoksi
Ennalta tuntematon ärsyke on kotieläimille erittäin voimakas stressitekijä, erityisesti äkillisesti ilmetessään. Eläin kokee myös tutun ärsykkeen uutuutena jos se ilmestyy tietoisuuteen äkillisesti. Luonnossa uutuus on aina potentiallisesti vaarallinen (Stephens ym. 1975, Dantzer & Mormede 1982, Moberg ym. 1982).
Uutuuden paradoksiksi kutsutaan pelokkaan temperamentin omaavan eläimen reaktioita uuden ärsykkeen edessä: uutuus aiheuttaa voimakkaan fysiologisen ja käyttäytymisreaktion, mutta sama eläin on erittäin kiinnostunut kohteen tutkimisesta, kun sitä saa lähestyä vapaaehtoisesti (Lawrence ym. 1991).
Lawrencen tutkimusryhmän mukaan (1991) sikojen geneettisesti määräytyvä pelokkuus paljastuu parhaiten seuraamalla reaktioita äkilliseen tuntemattomaan ärsykkeeseen, esimerkiksi voimakkaaseen saappaan polkemiseen.
3.6.5 Temperamentti ja käsiteltävyys
Temperamentti on erittäin hitaasti tai ei ollenkaan muuttuva ominaisuus. Eläimen käyttäytyminen muuttuu oppimisen seurauksena huomattavasti nopeammin. Myös erityisen kiihkeän ja pelokkaan temperamentin omaavat eläimet oppivat käyttäytymään rauhallisesti tutussa ympäristössä ja tuttujen hoitajien seurassa. Ne saattavat kuitenkin normaalista poikkeavassa tilanteessa helposti joutua paniikkiin. Mitä pelokkaampi eläin on, sitä huonommin se tottuu rutiinitoimenpiteisiin (Grandin 1997b).
Rauhallinen temperamentti nopeuttaa eläimen tottumista pakotettuun mutta kivuttomaan toimenpiteeseen verrattuna pelokkaampiin eläimiin (Grandin 1998). Lihanaudat voidaan totuttaa esimerkiksi pakkopilttuussa olemiseen ja siat päivittäiseen uintiretkeen, niin että pelosta ja stressistä kertovat käyttäytymis- ja fysiologiset parametrit normalisoituvat. Tietyt erityisen pelokkaan temperamentin omaavat yksilöt eivät kuitenkaan koskaan totu pelottaviin tilanteisiin (Crookshank ym. 1960, Grandin 1992, Lanier ym. 1995).
3.6.6 Temperamentti ja tuotos
Rauhallinen temperamentti on lihanaudoilla yhteydessä parempaan päiväkasvuun ja lihan laatuun (Voisinet 1997a,b; Gauly 2001) ja pienempään sairastuvuuteen (Fell ym.1999).
3.7 Kotieläinten pelon vähentäminen ja palkitseva vuorovaikutus
Laumaeläimen pitäminen ryhmässä on melko tehokas keino vähentää mihin tahansa käsittelytilanteeseen liittyvää pelkoa (Gonyou 1997). Websterin mukaan (1994) suositeltavat keinot kotieläinten pelokkuuden vähentämiseksi ovat ympäristön virikkeellistäminen, riittävä ihmiskontakti ja jalostus. Epämiellyttävän toimenpiteen aiheuttamaa pelkoa voidaan vähentää liittämällä tapahtumaan jokin palkitseva kokemus. Palkintona toimii herkkupala, tavallinen rehu tai muu miellyttävä käsittely ( Hutson 1985).
Kotieläin liittää pelkomuistoon tapahtumaan liittyneen paikan tai ihmisen. Tutun hoitajan tai paikan liittämistä pelkomuistoon kannattaa välttää (Hemsworth 2003). Epämiellyttävät toimenpiteet voidaan tehdä tietyssä paikassa tai vieraan ihmisen toimesta. Hoitajan esiintyminen normaalista poikkeavassa asusteessa saattaa estää eläimiä liittämästä toimenpidettä häneen (Munksgaard ym. 1995, de Passille ym. 1996).
Miellyttävään kokemukseen muistoon kytkeytyy yhtä lailla tieto ihmisestä tai paikasta. Hoitaja voi käyttää tätä tietoa hyväkseen esimerkiksi olemalla paikalla sikojen ruokinta-aikana, jolloin hoitaja kytkeytyy mukavaan muistoon (Hemsworth ym. 1996). Koneellisesti ruokittujen, ilman kuivikkeita pidettävien teurassikojen kontaktit ihmisiin ovat usein pelkästään negatiivisia. Ylimääräiset miellyttävät kokemukset vähentävät ihmispelkoa ja helpottavat sikojen käsittelyä (Hemsworth ym. 1994, Tanida ym. 1994).
On joitakin viitteitä siitä, että ihmisen aktiivinen tutkiminen saattaa olla eläimelle palkitsevaa (Hemsworth 2003). Ihmisen läsnäolon on joissakin kokeissa epäilty estäneen epämiellyttävien toimenpiteiden vaikutuksia. Hemsworthin tutkimusryhmän kokeessa (1996) siat häiriintyivät yllättävän vähän kaasukäyttöisellä automaattiruiskulla tehdystä rokotuksesta. Syyksi epäiltiin tutkijoiden ja sikojen ystävällistä vuorovaikutusta koetilanteessa. Jones (1993) epäilee pelkän ihmisen läsnäolon olevan palkitsevaa virikkeettömissä tuotanto-olosuhteissa.
Positiivisen käsittelyn pelkoa vähentävä vaikutus on pääosin ärsykespesifinen. Ihmispelkoa mahdollisimman tehokkaasti vähentämään tarvitaan siis ihmiskontakti. Ihmiseen tottuminen vähentää kuitenkin sekä sian että naudan pelkoa myös uusia esineitä kohtaan (Hemsworth ym. 1996).
